Kuulumisia

Toissapäivänä vierailimme läheisessä orpokodissa. Orpokoti sijaitsi noin 30 kilometrin päässä majapaikastamme ja matkan taitoimme paikalliseen tyyliin pikkubussilla (=pakettiautolla) eli dala-dalalla. Sinne se vaan heitettiin ja sidottiin pyörätuoli katolle. Dala-dalat ovat usein niin surkeassa kunnossa ettei niillä pääse kovaa, joten ei liiemmin pelottanutkaan.

Orpokodin tarina lyhyenä versiona:

Orpokodin perusti vanha saksalainen rouva, joka on nyttemmin kuollut. Orpokotia johtaa tällä hetkellä todella mukava saksalainen mies, josta lapset pitivät ja kutsuivat nimellä Papa. Orpokodissa on töissä myös vapaaehtoisia eurooppalaisia nuoria, sekä paikallisia (esim "Mamas"  eli äidit jotka huolehtivat lapsista ja laittavat heille ruokaa). Työntekijöitä on noin 30 ja lapsia vähän yli 60 ja kova tunku olisi enemmälle, mutta yksi orpokoti ei voi ottaa enempää. Ja nuo olivat vain yhden pienen alueen lapset, en edes halua miettiä koko maan määrää.. Tansaniaan ja maailmaan syntyy joka päivä satoja uusia lapsia, ja orpokodit ovat täynnä kotia ja läheisyyttä tarvitsevia..

Orkokoti toimi täysin lahjoitusvaroin. Lapset saavat ruokaa muutaman kerran päivässä (ruoka oli kyllä hyvää, söimme heidän kanssaan). Alue on kuivaa seutua ja vedestä on pula. Orpokoti pyrki olemaan mahdollisimman omavarainen ja nyt heillä olikin oma kaivo, sillä lähialueilla on todella taistelua juomakelpoisesta vedestä. Lisäksi heillä oli eläimiä ja muutamia viljelysprojekteja maillaan.

Lapset käyvät ala-asteen orpokodin yhteydessä, sillä paikallisissa kouluissa lapset vain kärsisivät lisää, sillä niissä on pula varusteista, opetus huonoa ja lapsia lyödään paljon. Heille on myös kaikille maksettu valmiiksi secondary school hyvästä yksityisestä koulusta sekä yliopisto, sillä koulutus on ainoa keino pois kurjuudesta.

Lapset olivat osa AIDS - orpoja, osalla itsellään aids ja osa vain hylättyjä. Joissain lähikylissä AIDS on niin paha ongelma, et kylissä on vain suurimmaksi osaksi vanhuksia ja lapsia. Lasten tarinat olivat surullisia. Esimerkiksi noin 6-vuotiaat kaksospojat, jotka äiti oli hylännyt yli vuosi sitten ja he olivat löytyneet asumasta kahdestaan. He haluavat yhä palata joka ilta kotimajaan, sillä uskovat äidin tulevan takaisin. Osa oli kokenut väkivaltaa ja osa vielä pahempia juttuja. Parhaiten voivat ne, jotka oli tuotu ihan tunnin ikäisenä tai vauvana sinne, sillä he eivät olleet kokeneet kamaluuksia.

Lapset kaipasivat selvästi läheisyyttä, sillä he halusivat istua sylissämme, pitää kädestä ja halata spontaanisti. Monet heistä olivat vasta orpokodissa saaneet ei-väkivaltaista kosketusta aikuisilta. Yksi poika oli löydetty kylästä, jossa puhutaan kieltä, jota kukaan orpokodissa ei osaa mutta hän oli jo muutamassa kuukaudessa alkanut oppia swahilia vaikka oli vasta alle 3-vuotias. Orpokodin työntekijät opettavat lapsille myös englantia.

Veimme lapsille kyniä ja vihkoja ja jalkapalloja. Harmittaa, etten ottanut omia vanhoja vaatteita mukaan, sillä heidän vaattensa olivat surkeassa kunnossa. Myös lelut olivat huonokuntoisia tai niistä oli pulaa. Osa meistä pelasi jalkapalloa heidän kanssaan, osa piirteli ja tutkimme nyös kameroita ja kännyköitä jotka olivat heidän suosikkejaan. Pojat halusivat välttämättä työnnellä minua pyörätuolissa ja se tuntuikin olevan ihmeellinen asia.

Orpokotivierailu veti kyllä meidät kaikki hiljaisiksi.

Seuraavana päivänä osa porukasta lähti jo kohti Dar es Salaamia. Me Iringaan jääneet siirryimme afrikkalaiseen elämäntyyliin ja käytimme puoli päivää rahab nostamiseen kun hissukeen etsimme toimivaa pankkiautomaattia josta ei olisi käteinen loppu.

Illalla kävimme vielä syömässä ja maistamassa paikallista punaviiniä. Ei kyllä suosikkeihin mene, mutta ihan mainiota oli. Pois tilasimme taksin, ja paikalliseen tyyliin se ei ollut oikea taksi, vaan joku tarjoilijan kaveri joka meidät heitti. Kyyti maksoi huikeat 1,5 euroa.

Tänään matkustimme loputkin tänne Dariin. Bussimatka ei ollut yhtään niin pelottava kuin odotin. Tämä kuski ajoi vuoristotiet rauhallisesti, ei tehnyt sekopäisiä ohituksia (tai sitten en vain nähnyt niitä bussin takaosassa istuessani) ja auto pysyi aikataulussa. Mitä nyt tuli vähän kuuma kun ainoa ilmastointi oli avoin ikkuna. Maisemat olivat jälleen upeat. Onneksi paikalliset "Salkkarit" viihdyttivät bussin televisiossa! Harmittaa, ettei bussin ikkunasta oikein voinut valokuvata. Olisi saanut ihania kuvia perinteisestä afrikasta. Pienet talot savannilla tai sademetsässä, joenuomassa autonrenkailla leikkivät lapset, vuohet, aasit ja seeprat ja antiloopit..

Perille päästyämme olimme väsyneitä, läkähtäneitä ja pölyisiä. Bussiasema oli iso ja sekava, mutta onneksi löysimme tutun kuljettajamme sieltä. Vierailimme Samirin kanssa paikallisessa, hienossa ostoskeskuksessa joka oli jopa ilmastoitu! Sieltä ostin myös ensimmäisen, oikeasti jääkylmän veden pitkäään aikaan! Kun näin itseni vaatekaupan peilistä, en tiennyt itkeäkö vaiko nauraa.. Niin karmea ja pölyinen olin! Hotellilla naamaa pyyhkiessäni jäi ensimmäinen puhdistusliina aivan mustaksi. Kyllä teki suihku hyvää eikä haitannut vaikka tuli vain viileää vettä.

Nyt nautin ilmastoinnin läheisyydestä ja huomenna kohti Sansibaria!